Tulessa lentää

Kustantaja: Tuulentupa 2005

Varis raapaisee
laulun, naapurin koira
karkaa kevättä
kohden kaikki tuulessa
lentää - ajatus, hattu.

Lyhyt konsertti:
mustarastaiden huilut,
kosken kohina
vetää puoleensa rannan
tummaa itkupajua.

Kuikkaa huuto yli
järven haukka liitelee.
Jään pitsi sulaa.
Äänettä nousee kukka.
Murheen määrä on sama.

Puu kasvaa suoraan.
Latva etsii valoa.
Runko renkaillaan
muistaa valittamatta
maahan lentäneet lehdet.

Kevätriehaa ja
iloa luonto tulvii.
Peipposet, rastaat
kilpaa laulavat täällä;
käynnissä täysi sota.

Katselen virtaa,
yksin olen seurassa
ystävien.
Mustarastaan keltainen
silmärengas tuijottaa.

Muistanko vielä,
kun lehdet putoavat,
miten lämmitti
keväinen aurinko ja
lounainen merituuli.

Kevätlinnunsilmä saa
sammalikon näyttämään
säikähtäneeltä.
Ilma lämpenee tänään.
Kevät kääntyy kesäksi.

"Jotain lämmintä
pitäisi kai sanoa
eikä aina vain:
Onko kohta jo ruokaa?"
Lämmintä ruokaa siis.

Tikan vieraaksi
kutsutta peippopari
kololle pyrkii.
Leipä maistuu ja jo saa
isäntä itse lähteä.

Kiinanruusu on
tehnyt kaksi nuppua.
Miksi vain kaksi?
Olenpa minä ahne.
Ei se enempää jaksa.

Pöristen lentää
ampiainen kukkaan.
Hetken vain tutkii,
jo huomaa erehdyksen
silkkisen joulutähden.

Sukii itseään
ampiainen. Häihinkö
menossa valossa
kesän siivet hohtavat.
Lentoon nousee keveään.

Sinitiainen
lentää tuhkakupille.
Ei ole raukka
vielä kuullut tupakan
turmiollisuudesta.

Äänettä jauhaa
yhä muistoissani mylly.
Kylä hiljenee
keskipäivän helteessä.
Koski yksin elävä.

Kauneus kuiskaa
hiljaa kuin pilvien alta
paistava päivä
juuri ennen myrskyä,
kun kaukana jyrisee.

Nukenvaunuissa
nukkumatti supistaa
raitalehtensä.
Tähän aikaan voi kuulla
kyyhkysen iltalaulun.

Lentää sisälle
talooni pörriäinen.
Lehti lämähtää.
Yhä yöllä korvissa
surisee. Suren. Suren.

Sadetta huutaa
maa, lehdet puhkeavat,
siemen elävä.
Kiire kaikilla kesäkuu niin
kuin salaman isku.

Nuolihaukka on
ilmojen lintu, jonka
siivet kantavat.
Tuulen alla parhaiten
pieni ihminen lentää.

Muuttoarpia
muistot kaikki. Etsintää
elämä. Kuinka
lentävät taivaan linnut?
Eivät etsi. Löytävät.

Lentokoneiden
vanat halkovat taivaan.
Mukaan en tahdo.
Silti kaukokaipuu kuin
jääpiikki iskee minuun.

Sitten kun, sitten
kun, ei heti, joskus kai
muinaisuudessa
näitä ajatuksia
unelmiksi kutsuivat.

Tuulikanteleen
helinä, peipon laulu,
aamun iloja.
Mäyrän poskilla
mustat surun raidat.

Tulen metsästä
pihkan tuoksu käsissä.
Kohta on talven
lämpö taas tallessa ja
syksyn kylmä saa tulla.

Ahneen säkki on
pohjaton. Kaivo tyhjä.
Onneton tahtoo
pyytää kaikki merien
kalat. Mikään ei riitä.

Taakka kevyt ja
huoleton askel sillä,
joka uskaltaa
päästää irti, luovuttaa.
Tuokiossa elämä.

Kuka raaskisi
kitkeä puutarhasta
pelto-orvokin;
niin pienen että siihen
mahtuu koko maailma.

Vesi ryöppyää.
Kolme polvenkorkuista
kisaa virrassa.
Kylmää kaikuu huuto ja
fuck you, fuck you, fuck you.

Sade virvoittaa.
Olemassaoloni -
vainko kaiken muun
olevaisen mieletön
ja tunnoton toisinto.

Riippumatto ja
tähti, tumman taivaan yli
vilkkuvat valot:
joku tulossa kotiin,
joku lähdössä kauas.

Huomisen murheen,
eilisen surun vanki
olet, jos mielen
annat rakentaa taakkaa,
jota ei nyt ole.

Se sirkutusta
on vasta kun seitsemän
talitiaisen
lasta pesästään lähtee
oman eineen etsintään.

Viidenkymmenen
vuoden taakka harteillaan
kukki itsensä
poikki kaareva tuomi;
painui maahan kuin eläin.

Toiveesi olkoon
(kerran jos toivoa saat)
ikuinen nuoruus;
näin auroraperhosen
siiven aurinko nousee.

Luhakerttusen
kännykkä soi terveiset
Afrikasta. Ei
sitä kukaan voi syyttää
piraattimusiikista.

Tänä kesänä
tärkeintä on oppia
katsomaan kuinka
sininen orvokki ja
tuoksuherne kasvavat.

Paistaa autio
aurinko. Mustan kiven
poinnalta vesi
haihtuu. Kiven lämpö ja
väri, muotokin muuttuu.

Vaikka virta on
kiivas, liestyvät kivet
pikkuhiljaa myös
vesi samenee. Vielä
voin nähdä kalan uivan.

Kolme ruskeaa
lehmää laiduntaa joen
rannalla. Yöksi
ne palaavat kotiinsa.
Minne palaa koditon?

Tuomaria ei
totuus kiinnosta. Sitä
tärkeämpi on jutun
uskottavuus ja
suuri todennäköisyys.

Jos sanot muuta
kuin mitä ajattelet,
tulet varmasti
paljastaneeksi tasan
sen, mitä ajattelet.

Toiveeni eivät
toteudu. Kaikki vain
tapahtuu. Hakee
virtaava vesi uoman.
Elämä on prosessi.

Ilman tietoa
totuudesta ei ole
puheen taidetta,
eikä tule olemaan,
näin päättelee Sokrates.

Metsälammessa
uin kera kyyn ja tavin.
Neidonkorennon
sinisiivet välkkyvät.
Taivas värittää veden.

Jossain hän kulkee
piirtää mandalan multaan,
tahtoo koiran ja
kommuunin. Valmistautuu
tulevaan, joka on jo.

Kaikkein vaikeinta
on luopua lapsesta.
Uskoa tuuleen
ja varjoon. Päästää irti,
lopettaa itkeminen.

Kun kesä kääntyy
syksyksi, nousee illan
aurinko joka päivä
lähemmäksi vanhaa kuusta
ja hämärä yllättää.

Hirren sisällä
tikittää. Lyö ruumistaan
onkalon seinään
kuolemankello. Tapa
löytää puoliso sekin.

Ukkosenilma
tekee kesäpäivästä
mielenkiintoisen,
lopettaa hautovan ja
väsyttävän kuumuuden.

Puurkainen tuuli
kasaa pilvet taivaalle.
Maa tummenee.
Lehmät käyvät makuulle -
ja ukkonen tuli kuin NATO.

Saaristomeri:
Suunnaltaan vaihtelevaa,
mahdollisesti
merituulta. Loistava
näkyvyys. STT:n uutisia.

Kaksoset uivat
vielä kohdussa kohden
tätä maailmaa.
Vedessä räpisee ja
mummu vahkona hyppii.

Vastasyntyneen
silmissä näkee oman
itsensä hetken.
Kun kaksoset syntyvät,
näen kahtena kerran.

Vastasyntyneen
silmistä näkee kauas
sukupolvien
taakse. Tulevaisuuteen
lapsen on opittava.

Sen jälkeenkin
kun poikaset jo lentävät
peippo kutsuu ja
ruokkii; evästää lapset
niin pitkälle matkalle.

Ei ole kiire,
kun valkoiset perhoset
tanssivat hameen
helmoissa pitkin säärtä
lenseässä tuulessa.

Marjat kypsyvät.
Kirsikat hohtavia
kuin jalokivet.
Ilta on niin rauhaisa;
varmasti joku tulee.

Isäntä leikkaa
ruohon. Vihreää kaikki.
Ei ehdi kukka
kukkia. Nukkuu niitty
vuosia nurmen alla.

Ukkospilvellä
on ukkosen voima, vaan
tuulessa sekin
hajoaa eikä tule
kaltaisenaan takaisin.

Linnut vaienneet.
Metsä seisoo ääntön.
Ei tule ketään.
Mitä odotan? Tuulta.
Tulee vihdoinkin myrsky.

Yön taivas hohtaa
Simbergin keltaista. Ei!
Ei tule halla
vielä ensi yönä. Ei!
Aamuun on paljon aikaa.

Syksystä alkoi
pouta. Ilma lämpeni.
Myrsky laantui ja
tuli myöhäinen kesä.
Silti puut kellastuvat.

Vääjäämättä, se
vääjäämättä uppoaa
kevytkin lehti.
Pinnalla kelluu kauan
uppoamaton kivi.

Auringonkukat
venyttivät vartensa
räystääseen asti.
Tuulen sommitteleman
kimpun ojensi sade.

Olen antanut
leikata tukkani ja
hiukseni ovat
muuttuneet harmaiksi kuin
sateisen päivän ilta.

Hammas katkesi.
Vaan mitäpä se haittaa.
Tällä määrällä
leipää tulee lopuilla
oikein hyvin toimeen.

Kiinanruusuni
vasta kummallinen on:
yrittää kuolla
ja kukkia yhtä aikaa.
Pimeys painaa vaakaa.

Eilen leijaili
auringossa hitaasi
kaksi valkoista
hiutaletta. Se lienee
talvi mennyt. Oi marraskuu!

Tupakka hehkuu
pimeässä joella
outo ja vieras
lintu ääntelee puussa:
vink, vink kuin kumiankka.

Naps - niin kuin valot
sammuvat. On pimeää.
Ei tuule enää.
Kaikki läpätys loppuu.
Vain rauha ja hiljaisuus.

Ei, se ei ole
masennusta. Sehän on
melankoliaa.
Pimeä tuuli yltyy ja
minä olen blue, blue, blue.

Marraskuu. Yhä
kukkivat köynnöskrassit.
Kirkkaat asterit
uhmaavat pohjan tuulta.
Onneksi pysähdymme.

Näissä metsissä
vain olemassaolon
taistelu jatkuu.
Pelkkien fiiliksien
varassa ei voi elää.